Leppoisan lauantain helpohko pilaaminen

Ärsyynnyn itseeni jälleen. Tehtävien paljoudesta huolimatta tällä päivällä olisi ihan hyvät mahdollisuudet olla silti leppoisa. Aamuherätys oli ennen seitsemään, mutta eilisiltaisen aikaisen uuvahtamisen johdosta sekään ei tuntunut tervan litkimiseltä. Aamupäivä meni verkkaisissa merkeissä suihkutellen, kaupassa käyden ja lounastaen. Iltapäivällä olen Duplo-leikkien ohessa tutkaillut tiistaisen tentin matskuja ja yrittänyt ruokaa laittaessa kuunnella puolella korvalla luentotallenteita. Raapaistu on siis tänäänkin opintopuolta jo kohtuullisesti, viikon ruokavarannot kököttävät valmiina kaapissa ja ipanan kanssa on ollut leikkiä ja riemua kaiken lomassa reilusti, mm. paheksuttavaa kiljunnan säestämää ostoskärryrallia paikallisessa marketissa. Ulkona aurinko paistaa, usva leijuu järven yllä ja syksy elää vielä kauniita hetkiään ennen marraskuun kuolemalta haisevaa harmautta. 

No eikös kuulosta mukavalta? Minä sen sijaan olen saanut itseni ainakin 13 kertaa tämän päivän aikana kiinni ärsyyntymästä siitä, että keittiön lattia on vielä likainen ja vessat pitää pestä. Siitä huolimatta, että koko ajan minulla on ollut voimassa suunnitelma, että tämä asia hoidetaan, kun ihmistaimi painaa päänsä pehkuihin. Siivous on usein helpompaa, kun imurin päällä ei ole matkustajaa, pesuämpärissä uimaria tai mopin varressa Suomen nuorinta tankotanssijaa. No, jostain syystä kuitenkin en saa asiaa pois päästäni ja iltapäiväkahvia juodessanikin huomaan kääntäväni pään pois ikkunan läpi siintävistä syksyn väreistä siihen _hirveen likaseen_ laminaattiin. Kuulen terassilta kolinaa tuulen kaataessa harjan ja ensimmäisenä pääni täyttää pelko yllätysvieraasta, joka näkisi kuinka _järkyttävän saastainen_ lattia meillä oikein onkaan. Loppujen lopuksi olen jo niin pahalla tuulella, että mistään ei tule mitään. Oikeastaan olen päässyt jo vaiheeseen, jossa myös hiukan syyllistän miestäni joka on matkoilla. Miksi se ei pessyt lattiaa ennen lähtöään? Miksi se ei _koskaan_ pese sitä ilman kehoitusta? Miksi teen aina kaiken? Sitten muistan, että sehän ei oikeastaan ole lainkaan totta. Seuraavaksi onkin sitten paha mieli siitä, että ajattelin moista. Kiittämätön. 

Ja siinä se leppoisa lauantai sitten olikin?

Sopii toivoa, että johtuu hormoneista.